Olen
kirjoittanut viime aikoina enemmän arvioita trillereistä kuin ehkä olin
ajatellut tekeväni - ja tietysti myös lukenut niitä runsaasti. Pekka Hiltusen
toisen romaanin nimi oli Sysipimeä. Meneillään oleva vuodenaika on
yleisilmeeltään juuri tällainen. Ehkä vallitsevat olosuhteet suuntaavat
lukemaan kyseistä genreä. Olen myös huomannut, että jokin muuttuu, kun
kirjoitan enemmän kirja-arvioita. Lukemisen tarkastelukulma, katse kääntyy
kriittisempään suuntaan. Näen teoksen toisin kuin jos vain heittäytyisin
tarinan vietäväksi.
Olen lukenut
Pekka Hiltusen Studio -sarjan kolme aikaisempaa trilleriä ja pidin niistä.
Minulle jäi vaikutelma, että hänen kirjansa ovat kiinnostavampia ja
monipuolisempia kuin jokaisänjoululahjakirjoina markkinoitavat ns. isommat
suomalaiset dekkari- tai jännityskirjat. Ensimmäisestä teoksestaan
Vilpittömästi sinun (2012) Hiltunen sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka
-palkinnon. Näillä muistikuvilla ja odotuksilla lähdin lukemaan Hiltusen uutta
kirjaa. Paneuduin siihen mökillä kuten kuvasta saattaa päätellä.
Syvyys
-romaani ei ihan alkuun temmannut mukaansa siihen tapaan kuin muistin aikaisempien
kirjojen kanssa käyneen. Pidin sarjan kirjojen yhteiskunnallisesta
ulottuvuudesta, mm. populismin kritiikkistä. Tämä näkökulma on myös mukana tuoreimmassa
kertomuksessa ja oli emansipatorista lukea, miten tarinan henkilöt ensin
joutuivat populististen poliitikkojen manipuloinnin kohteeksi, mutta sitten
paljastivat näiden ajattelun ja toiminnan arvot sekä taustat.
Lukijan on
mukava olla mahtavia taitoja ja kykyjä omaavassa voittajajoukkueessa. Silti ylivoimaisuuteen
viittaavat rakenteet ovat hitusen tylsiä tai ainakin epäuskottavia. Studio
-ryhmän ylivoima onneksi rapisi uskottavammalle tasolle juonen edetessä.
Ricolla oli
huoneessaan monia laitteita, joista Lia ei edes tiennyt mitä niillä tehtiin,
mutta sen hän tiesi, että Rico pystyi pelkästään Headilla enempään kuin
pataljoona maailman intomielisimpiä hakkereita.
Kirja kuvaa
kiinnostavia pittoreskeja paikkoja mm. Lontoossa. Kirjoittaja on varmasti
kiertänyt niitä ja ilmeisesti tuntee ne. Juonelle on tuhoisaa mikäli tarinan
ympäristö ei riittävässä määrin vastaa lukijan kuvitelmaa todellisuudesta. Muistan
kun luin jonkun kansainvälisen kirjailijan jännäriä joka oli sijoitettu sen
näkökulmasta eksoottiseen Suomeen. Kaikki oli pielessä, mm se, miten asunto räjäytettiin
hyvinkin perinteiseen action -tarinan tyyliin hyödyntämällä vuotavaa kaasuhellaa. Sellaisia
löytyy niukasti tavallisista suomalaisista kerrostaloista. Laiska taustojen
selvittäminen söi kovasti uskottavuutta. Hiltunen ei selvästikään sorru tällaiseen.
Kirjan
pahista edustaa siirtotyöläisinä orjatyövoimana käyttävä, luontoa tuhoava ja kaikin
puolin moraaliton kaivosyhtiö, joka ottaa vastaanhangoittelevia työntekijöitä
hengiltä. Tätä hyvin häikäilemätöntä organisaatiota johtaa syvästi kieroutunut
suomalais-saksalainen perhedynastia.
Tämän asetelman
jonkintasoisen epäuskottavuuden rinnalla kirjan sisältä löytyy myös puhuttelevaa
ja todenmakuista pohdintaa.
Hän rakasti Marissa
monia asioita, myös tämän levottomuutta ja heikkoutta. Ja hän vihasi sen
tajuamista, että ihminen pääsi elämässään vain harvoin suurista vastoinkäymisistä
kokonaan yli. Lähes kaikkia niitä oli aina kannettava mukana.
Hiltunen
ottaa mukavasti juonen sisään upotettuna kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.
Oli aika,
jolloin Mari nuoruudessaan tahtoi itsekin joitakin samoja asioita kuin nämä
ihmiset. Ammattia, joka toisi mahdollisimman suuret rahat. Menestystä,
johtoasemaa, valtaa siinä merkityksessä, joka on väärää, kieroutunutta: ei
valtaa kehittää asioita, vaan valtaa muiden yli.
Hän havahtui
aikoinaan nopeasti olevansa menossa väärään suuntaan. Mutta tämän joukon yllä
leijuu kollektiivinen itsetyytyväisyyden ja armottomuuden loiste. He saavat
virtaa toisistaan. He ovat syttymäisillään olevia hiiliä, joihin Ball juuri nyt
puhaltaa liekin.
Kirjan
rinnakkaiset juonet tavoittivat toisensa puolenvälin jälkeen ja niiden
kertomiselle löytyi parempi perustelu. En ole erityisen ihastunut tarinoihin,
joista osa jää ratkaistavaksi seuraavassa kirjassa. Aikaisemmat Studio
-jännärit olivat muistaakseni paremmin itsenäisesti luettavia. Tämänvuotinen
tarina jäi kesken ja kirja päättyy tähän suuntaan viittaavaan cliffhangeriin. Kokonaisuutena
Syvyys -tarina oli silti hyvinkin takkatulen ääressä luettavaksi sopiva
mukavasti koukuttava trilleri
***/*****