**/*****
Huonoja
kirjoja voi ihan hyvin lukea. Monet muutkin lukevat. Niillä on paikkansa
tilanteen ja mielialan mukaan. Poimin äskettäin kirjaston kierrätyshyllystä matkaani
Mickey Spillanen Tuntematon tekijä (The Delta Factor) -kirjan vuodelta 1991.
Alkuteos ilmestyi vuonna 1967. Kirjan kansikuva oli niin hirveä, että sen
perusteella kirjan on vaikea kuvitella menevän kaupaksi. Nuorena nämä ihan rehellisesti
kioskikirjoiksi kirjoitetut teokset olivat jonkinlaisia suosikkejani ja ostin
niitä Helsingin divareista, joita tuohon aikaan oli vielä runsaasti jäljellä keskustan
kivijalkamyymälöinä, porttikongeissa ja sisäpihoilla. Spillanen kirjat
tarjosivat jännitystä ja niissä oli ylivoimainen sankari, johon saattoi
kuvitella samaistuvansa tai ehkä paremminkin ajatella, että olisipa hienoa olla
tuollainen. Spillanen teoksen kirjoittamisaikana varmaan tuoreet juonenkäänteet on
sittemmin moneen kertaan kierrätetty sekä jännityskirjallisuudessa että elokuvissa.
Lee Childin uusin teos kuuluu Spillanen edustamaan kirjallisuustyyppiin.
En oikein
tiedä, miksi luen näitä Jack Reacher -jännäreitä. Alussa innostuneena ja
lopussa vähän pettyneenä, useimmiten. Ehkä luen siksi, että kirjaa aloittaessa
tietää varmasti ja turvallisesti sen, minkälaisen lukukokemuksen tulee saamaan.
Jotakin hypnoottista on tarinoissa, joissa ei pitkään aikaan tapahdu mitään,
pelkästään jaaritellaan, kävellään tai ajellaan autolla edestakaisin. Sitten
tapahtuu jotakin nopean väkivaltaista, mahdottomia tilanteita, joista
oikeudenmukainen sankari-antisankari Reacher selviää voittajana tarinan uskottavuuden
rajat moneen kertaan ylittäen. Hyvä dekkari tasapainottelee toiminnan ja suvantovaiheiden
välillä ja tähän kirjoittaja on selvästi panostanut. Ilkka Remeksen kirjat
kulkevat muistikuvani mukaan turhan pitkään ja hengästyttävästi action
-kohtauksesta toiseen. Tämä piirre on tehnyt niiden lukemisesta itselleni ei
niin mieluisaa.
Lee Childin
tämänvuotisen Blue Moon / Kuilun partaalla -jännärin perusmeuhkaamisen, paikasta toiseen
siirtymisen, ampumisen ja muun väkivallan taustalla toimintaa liikuttavana
moottorina on kaksi hyvinkin kiinnostavaa teemaa. Kaikkien kirjan tapahtumien
taustalla on terveyspalvelujen kohtuuttoman korkea hinta kirjan tapahtumamaassa
Yhdysvalloissa. Hoitoon tarvittavat, puuttuvat varat ovat kirjan juonen moottori,
syy siihen miksi asiat etenevät niin kuin ne etenevät. Tämän teeman, amerikkalaisen,
täysin asiakasmaksu- tai terveysvakuutuspohjaisen terveydenhoitojärjestelmän
kritiikki kehittely jää valitettavasti aivan kesken. Se on kirjassa pelkästään
syy tapahtumille. Kuitenkin kaikki kirjan touhotus olisi ihan turhaa, mikäli
tarjolla olisi pohjoismainen asiakkaalle kohtuuhintainen
terveyspalvelujärjestelmä.
Remes on
käsitellyt jännityskertomuksen sivussa ansiokkaasti – ja pelottavasti – Venäjän
mahdollisuuksia vaikuttaa kyber- sekä muun terrorin keinoin Suomen
olosuhteisiin ja vakauteen. Child olisi voinut tarkastella kriittisesti
järjestelmää, jossa lääkäripalveluja on
saatavilla vain, mikäli asiakkaalla/potilaalla on rahaa maksaa niistä. Markkinaehtoisesti
määräytyvät hoidot ovat järisyttävän kalliita. Rikkaille ja vakuutusten
suojaamille henkilöille terveyspalveluita on tarjolla. Köyhät putoavat
järjestelmän ulkopuolelle. Childin kirjassa yhteiskuntakritiikin kosketus on
kuitenkin hento. Liiallinen järjestelmän toimimattomuuksien avaaminen voisi
suututtaa patakonservatiiviset lukijat.
Reacher
-tarinoissa on usein jokin iso asia, merkittävä laittomuus tai muu rakenteellinen
epäoikeudenmukaisuus, josta päähenkilö on alkuun täysin tietämätön. Tässä
tarinassa tämä toinen teema on itäeurooppalaisen rikollisliigan suojeluksessa
toimiva Venäjän trollitehdas, joka on kätketty amerikkalaisen pikkukaupungin
uumeniin. Tehdas on olemassa tuottaakseen Venäjän intressejä tukevia valeuutisia,
Fake News. Sairaanhoitojärjestelmän tavoin muös trollitehdas on pelkkä
kuriositeetti tarinassa, syy joka perustelee toiminnan. Valeuutisia ei analysoida niin
pitkälle kuin olisi ollut mahdollista, itse asiassa ei ollenkaan. Childillä ei
ole rohkeutta vetää uutisten manipuloinnista pidemmälle meneviä johtopäätöksiä liittyen
maan poliittiseen todellisuuteen, mielialojen ohjaamiseen,
vastakkainasettelujen luomiseen ja kansan jakamiseen.
Teemaa olisi
ollut helppo kehittää vaikka Venäjän toteuttaman ulkopuolisen vaalivaikuttamisen
kritiitiksi ja sivuta sen avulla tapahtunutta Donald Trumpin valintaa presidentiksi.
Tällainen poliittisten näkökulmien avaaminen olisi epäilemättä kaupallisesti uhkarohkeata kirjan kohdemarkkinoilla.
Kun lukee Lee Childin, Tom Clancyn kirjatehtaan, Mark Greaneyn ja muiden kovan
linjan amerikkalaisten jännityskirjailijoiden lukijoiden arvioita heidän kirjoistaan,
niin valtaosa näistä vaikuttaa konservatiivisesti ajattelevilta ja lämpimästi
trumpismiin suhtautuvia. Ainoa mieleen tuleva kriittinen amerikkalainen
jännityskirjailija on Barry Eisler, jolla onkin omanlainen haastava lähestymistapa aiheeseensa.
Kirjan varsinainen
juoni rakentuu hyväntahtoisen ja keinoja kaihtamattoman muskelimiehen,
Reacherin sekä aikuisen tyttärensä syöpähoitoja maksavan Schevickin pariskunnan
kohtaamisen ympärille. Välivaltaista ihmistankkia (Reacher on suuri ja vahva)
tarvitaan murskaamaan ei vain yksi, vaan kaksi paikallista rikollisjoukkoa,
jotta näiltä voidaan ottaa haltuun (siis varastaa) rahaa mainittua syöpähoitoa
varten. Epäuskottava juoni kiertyy yhä uskomattomammaksi, mutta luonnollisesti
etsitty taloudellinen ratkaisu lopulta löytyy kun suuri määrä ulkomaalaistaustaisia
rikollisia on lahdattu tieltä pois. Päähenkilö Reacher on päällisin puolin
hyväntahtoinen amerikkalaisen yhteiskunnan tukipilari, mutta pohjimmiltaan psykopaattinen
tappaja, joka selvästi nauttii mahdollisimman suuren vahingon aiheuttamisesta
vastustajikseen valitsemilleen ihmisille.
Reacher
pressed harder with the H&K. Through the steel he felt the guy’s eyeball
squash. He felt the jelly. ... Reacher took the gun away. He stepped back. The
guy blinked and rubbed his eye and stared through the gloom. Reacher kicked him
hard in the nuts, and left him there, doubled over, making all kinds of
retching and puking sounds.
Pahempaakin
tapahtuu ja ruumiita syntyy. Niitä nostetaan autoihin ja siirretään paikasta
toiseen. Muutenkin tarinassa kävellään ja autoillaan loputtomasti edestakaisin.
Tarinan rakentaminen kuljeskelemisen muotoon on Lee Childin tyylikeino.
Brittitaustaisena kirjailijana hän ilmeisesti ajattelee, että
aitoamerikkalainen flavour syntyy tällä tyylikeinolla. Lukija vähän pitkästyy
seuratessaan tätä suurelta osin tarkoituksetonta liikkumisen kuvausta.
Reacherit
ovat perustylsiä, mutta kerronnan toistuvien turvallisten
rakenteiden kautta samalla koukuttavia. Lukija tietää, että älyllisesti ja
fyysisesti ylivoimaiselle päähenkilölle ei voi tapahtua mitään pahaa. Jännitys
on kohtuullista eikä todennäköisesti häiritse unta, kun kirja jossakin
vähätapahtumaisessa kohdassa tipahtaa tyynyn viereen. Annan kirjalle kaksi
tähteä. Alussa mainitsemani Spillanen tusinajännäri on parempi.
