Antti Eskola. 2019. Vanhanakin voi ajatella. Mielikuvista ja niiden voimasta. Vastapaino.

 ****/*****

Antti Eskolan viimeinen ja myös viimeiseksi jäänyt pieni kirja Vanhanakin voi ajatella on sympaattinen, inhimillinen ja herättää moninaisia ajatuksia. Lähes 85-vuotiaan sosiaalipsykologian professorin teksti on terävää ja perustelee mm. ikääntyvien ihmisten oikeutta ajatella ja osallistua eri tasoiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kirjan rakenne on kolmiosainen ja kulkee symbolisesti aamusta päivään ja sieltä iltaan. Kirjassa Eskola kertoo, että kirja jää hänen viimeisekseen ja hän toivoo, että näkisi kirjan tulevan painosta 85-vuotissyntymäpäivillään elokuussa 2019. Aivan näin ei käynyt, vaan kirjailijan ilta koitti vähän aikaisemmin.

Kirjan kattoteemana ovat mielikuvat, niiden voima, niistä - ei tarkoituksenmukaisista sellaisista - eroon pääsemisen vaikeus. Kirjoittaja kertoo mielikuvasta, joka hänen ikäiselleen ja taustaiselleen henkilölle on laulu Musta Saara kun puhuttaan afrikkalaisesta tytöstä. Minulle kyseinen laulu ja sen nimi olivat täysin tuntemattomia, mutta nyt jäänevat vahvaksi mielikuvaksi. Musta Saara on Suomen Lähetysseuran hengellisen laulun nimi. Laulu kertoo pienestä, sairaasta ja kärsivästä "neekerlapsesta", Musta Saara nimeltään, joka elämän kovien koettelemuksien jälkeen "vaipuu kuolon unehen". Onneksi "opettaja valkoinen" on kertonut Saaralle, että taivaassa karitsan veri valkoinen pesee Mustan Saaran kokonaan valkoiseksi. Tässäpä huimia (ja kovin rasistisia) mielikuvia. Huh!

Eskola pohtii tieteellistä tietoa sekä sen suhdetta vaihtoehtoisiin totuuksiin, epätoteen ja muuhun humpuukiin. Tämän teeman yhteydessä kirjoittaja tekee pienen sivupolun hallitsevan sekä marxilaisen yliopistofilosofian väliseen suhteeseen. Tämä teema palautii mieleen omat opintoni 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Tuolloin politiikan teorian opetuksessa käsiteltiin sekä vallitsevaa länsimaista tutkimustraditiota että sen rinnalla marxilaista politiikan teoriaa. Edellinen oli painottuneempaa ja myös helpommin ymmärrettävää. Jälkimmäinen antoi kiinnostavan sivumausteen poliittisten todellisuuksien tulkinnalle. Tämä oli varmaan jossakin määrin perusteltua myös siitä syystä, että naapurissa oli tuolloin Neuvostoliitto, jonka järjestelmä - ainakin periaatteessa - nojasi marxilaiseen tiedekäsitykseen. Opiskelijan työmäärää kahden osin yhteensovittamattoman tulkintaviitekehyksen kuljettaminen mukana oletettavasti lisäsi.

Kuvitellun yhteisön idea on kiinnostava. Toisaalta tarkastamani määritelmän mukaan kuviteltu yhteisö  on ihmisryhmä, jota pitää koossa usko yhteisön olemassaoloon. Yhteisö ei perustu ihmisten päivittäiseen kanssakäymiseen tai henkilökohtaisiin siteisiin ja se on olemassa vain jos jäsenet samaistavat itsensä siihen niin tunnetasolla kuin henkisesti.Tällaisia kuviteltuja yhteisöjä ovat epäilemättä ns. sosiaalisen median kuplat. Itse koen tunnistavani tällaisen yhteisön, joka muodostuu Twitterissä seuraamistani ja minua siellä seuraavista ihmisistä. Tämä kuviteltu yhteisö on usein, miltei aina koolla ja koen sillä olevan vaikutusta omiin ajatuksiini ja toivon yhteisössä käytävien keskustelujen vaikuttavan siihen, mihin suuntaan asiat lähtevät kehittymään.

Eskola pohtii "vanhanaikaisena" sanomalehdenlukijana nykyisiä maailman menon seuraamisen tapoja. Esimerkkinä hän käyttää nimeltä mainittua yritysjohtajaa, joka seuraa medioita vain digitaalisesti. Eskolan mukaan perinteinen lehdenluku on selkeää vaiheittaista toimintaa ja moninaisten digikanavien ja -medioiden käyttö on mahdollisesti jotakin muuta. Teksti sai miettimään omaa mediankäyttöäni. Olen vielä sitä porukkaa, joka tilaa ja lukee fyysisen sanomalehden (Helsingin Sanomat). Käytännössä aloitan lehden luvun usein älylaitteella ennen kuin paperilehti on haettu ulkoa postilaatikosta. Lukeminen siirtyy myös tyypillisesti, käytännössä joka päivä paperilta digiversioon kun on tarpeen tviitata jokin uutinen omilla huomioilla tarkennettuna omalle kuvitellulle twitteryhteisölle - ja toivottavasti myös vähän laajemmalle.

Eskolan ajatukset siitä, mitä lehden - fyysisen tai digitaalisen - lukemisen tavat kertovat lukijasta itsestään ja hänen elämästään vaikuttavat pohtimisen arvoisilta. Jotkut lehden osastot ovat lukijalle erityisen kiinnostavia ja toiset hän mahdollisesti sivuuttaa kokonaan. Tähän on jokin syy ja sen pohtiminen voi antaa kiinnostavaa tietoa itsestä. Kun näin reflektoin omaa lukemistapaani, niin tiedostan, että digitaalisesta lehdestä etsin aina ensin pääkirjoituksen ja pääkirjoitussivun (niistä arvelen löytyvän olennaisimmat ajankohtaiset teemat), viikonvaihteen paperilehdestä luen C-osan kuolinilmoitukset (niissä on valitettavasti lisääntyvässä määrin tuntemiani henkilöitä ja myös ikätovereita). Kuukausiliittettä en yleensä lue; en ymmärrä mille kohderyhmälle ja millä konseptilla sitä tehdään.

Uusintavan ja tuottavan työn käsitteet ja teoria niiden taustalla eivät olleet minulle tuttuja. Kiinnostavaa olisi tutustua uusintavaan ja tuottavaan työhön suhteessa ympäristölle aiheutettuun vahinkoon ja mahdollisuuksiin ilmastonmuutoksen torjunnassa. Esimerkiksi pikamuoti on arvoa tuottavaa tuottavaa työtä, joka tuottaa tosiasiallisesti vielä enemmän negatiivista arvoa eli vahinkoa. Tämän näkökulman kehittelyä löytynee jostakin toisaalta.

Eskola esittää kriittisiä arvioita Tampereen kehityksestä. Nämä peilautuvat hyvin omiin ajatuksiini siitä, mitä vaikka Espoossa tapahtuu. Voimakkaan poliittisen painostuksen pohjalta toteutettu länsimetro muokkaa kaupunkia rajusti. Metro - joka on ilmeisesti kapasiteetiltaan riittämätön - "pakottaa" kaupunkirakenteen tiivistämiseen ja ylöspäin rakentamiseseen. Meitä ohjaa ajatus, että "tarvitsemme lisää kaupunkia", mikä näyttää tarkoittavan rumaa, ahdasta ja ylitiivistä rakentamista. Tämä on sitä uskomusmaailmaa, jonka varassa kaupunkeja tällä hetkellä rakennetaan.

"Tuolla kohoaa lähitaloja paljon korkeammaksi kasvava Luminary, joka tulee tukkimaan näkymäni Tammelan puistokadulta keskikaupungin yli Pyynikin harjulle. Se on "täydennysrakentamista", joka merkitsee grynderien voittoja ja asukkaiden tappioita, kun henkireikämme kuten puistot, asumisen väljyys ja avarat näköalat tuhotaan. ... Ja ratikkaa, sitä tehdään nyt pitkin Tamperetta. ... Mutta saahan Tampere taas jotakin, millä mahtailla, jäykän raitiotien, joka hävittää hyvin toimineen bussiliikenteen."

Eskola kuvaa hyvin miltä Suomen digitalisoitumiskehityksestä pudonneesta ihmisryhmästä tuntuu. Suurin osa meistä hallitsee kansalaiselta edellytettävät digitaaliset valmiudet, mutta niitä jotka eivät hallitse on kuulemma noin puoli miljoonaa. Tämä ryhmä ei välttämättä ratkaisevasti pienene, koska on erilaisia rajoitteita, jotka tekevät digipalveluiden käytön haastavaksi myös jatkossa ja eri-ikäisille ihmisille.

Kirjoittaja tekee muutamalla virkkeellä tehokkaan perussuomalaisuuden ruumiinavauksen. Lähtökohtana on autoritaarisuus ja kiihkokansallismielisyys. Näiden taustalta löytyvät autoritaarisen alistumisen sekä vallan ja kovuuden ihailun asenteet kuten myös projektiivisuus eli omien vaikeuksien heijastaminen ulkomaailmaan sekä autoritaarinen aggressiivisuus, jonka kohteeksi valikoidaan jotenkin massasta erottuvat ryhmät kuten homot, lesbot ja samansukupuoliset parisuhteet. Tästä asennekeitoksesta populistiset poliitikot rakentavat, median tuella, valitettavasti, vihan ja vastakkainasettelun varaan rakentuvan ns. ääripäiden keskustelun. Populismia voi Eskolan mukaan ymmärtää ja sitä vastaan toimia runsaan käytössä olevan autoritaarisuutta koskevan empiirisen tutkimustiedon varassa.

Vanhana voi ajatella -kirja sisältää runsaasti muita kiinnostavia näkökulmia näiden muutamien esiin nostamieni lisäksi. En ajatellut tehdä tästä referaattia; teokseen kannattaa tutustua. Kirjan päättävä Ilta -luku on dramaattinen painottuen luopumiseen, sairauteen ja kuolemaan. Kirjoittaja kertoo saamastaan pahanlaatuisen ja laajalle levinneen syövän diagnoosista, jäämättä kuitenkaan ymmärrettävistä syistä pohtimaan tätä tilannetta lukijan kanssa syvällisemmin.