Pekka Hiltunen. 2019. Syvyys. WSOY.

Olen kirjoittanut viime aikoina enemmän arvioita trillereistä kuin ehkä olin ajatellut tekeväni - ja tietysti myös lukenut niitä runsaasti. Pekka Hiltusen toisen romaanin nimi oli Sysipimeä. Meneillään oleva vuodenaika on yleisilmeeltään juuri tällainen. Ehkä vallitsevat olosuhteet suuntaavat lukemaan kyseistä genreä. Olen myös huomannut, että jokin muuttuu, kun kirjoitan enemmän kirja-arvioita. Lukemisen tarkastelukulma, katse kääntyy kriittisempään suuntaan. Näen teoksen toisin kuin jos vain heittäytyisin tarinan vietäväksi.  

Olen lukenut Pekka Hiltusen Studio -sarjan kolme aikaisempaa trilleriä ja pidin niistä. Minulle jäi vaikutelma, että hänen kirjansa ovat kiinnostavampia ja monipuolisempia kuin jokaisänjoululahjakirjoina markkinoitavat ns. isommat suomalaiset dekkari- tai jännityskirjat. Ensimmäisestä teoksestaan Vilpittömästi sinun (2012) Hiltunen sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Näillä muistikuvilla ja odotuksilla lähdin lukemaan Hiltusen uutta kirjaa. Paneuduin siihen mökillä kuten kuvasta saattaa päätellä.

Syvyys -romaani ei ihan alkuun temmannut mukaansa siihen tapaan kuin muistin aikaisempien kirjojen kanssa käyneen. Pidin sarjan kirjojen yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta, mm. populismin kritiikkistä. Tämä näkökulma on myös mukana tuoreimmassa kertomuksessa ja oli emansipatorista lukea, miten tarinan henkilöt ensin joutuivat populististen poliitikkojen manipuloinnin kohteeksi, mutta sitten paljastivat näiden ajattelun ja toiminnan arvot sekä taustat.

Lukijan on mukava olla mahtavia taitoja ja kykyjä omaavassa voittajajoukkueessa. Silti ylivoimaisuuteen viittaavat rakenteet ovat hitusen tylsiä tai ainakin epäuskottavia. Studio -ryhmän ylivoima onneksi rapisi uskottavammalle tasolle juonen edetessä.

Ricolla oli huoneessaan monia laitteita, joista Lia ei edes tiennyt mitä niillä tehtiin, mutta sen hän tiesi, että Rico pystyi pelkästään Headilla enempään kuin pataljoona maailman intomielisimpiä hakkereita.

Kirja kuvaa kiinnostavia pittoreskeja paikkoja mm. Lontoossa. Kirjoittaja on varmasti kiertänyt niitä ja ilmeisesti tuntee ne. Juonelle on tuhoisaa mikäli tarinan ympäristö ei riittävässä määrin vastaa lukijan kuvitelmaa todellisuudesta. Muistan kun luin jonkun kansainvälisen kirjailijan jännäriä joka oli sijoitettu sen näkökulmasta eksoottiseen Suomeen. Kaikki oli pielessä, mm se, miten asunto räjäytettiin hyvinkin perinteiseen action -tarinan tyyliin hyödyntämällä vuotavaa kaasuhellaa. Sellaisia löytyy niukasti tavallisista suomalaisista kerrostaloista. Laiska taustojen selvittäminen söi kovasti uskottavuutta. Hiltunen ei selvästikään sorru tällaiseen.

Kirjan pahista edustaa siirtotyöläisinä orjatyövoimana käyttävä, luontoa tuhoava ja kaikin puolin moraaliton kaivosyhtiö, joka ottaa vastaanhangoittelevia työntekijöitä hengiltä. Tätä hyvin häikäilemätöntä organisaatiota johtaa syvästi kieroutunut suomalais-saksalainen perhedynastia.

Tämän asetelman jonkintasoisen epäuskottavuuden rinnalla kirjan sisältä löytyy myös puhuttelevaa ja todenmakuista pohdintaa.

Hän rakasti Marissa monia asioita, myös tämän levottomuutta ja heikkoutta. Ja hän vihasi sen tajuamista, että ihminen pääsi elämässään vain harvoin suurista vastoinkäymisistä kokonaan yli. Lähes kaikkia niitä oli aina kannettava mukana.

Hiltunen ottaa mukavasti juonen sisään upotettuna kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Oli aika, jolloin Mari nuoruudessaan tahtoi itsekin joitakin samoja asioita kuin nämä ihmiset. Ammattia, joka toisi mahdollisimman suuret rahat. Menestystä, johtoasemaa, valtaa siinä merkityksessä, joka on väärää, kieroutunutta: ei valtaa kehittää asioita, vaan valtaa muiden yli.

Hän havahtui aikoinaan nopeasti olevansa menossa väärään suuntaan. Mutta tämän joukon yllä leijuu kollektiivinen itsetyytyväisyyden ja armottomuuden loiste. He saavat virtaa toisistaan. He ovat syttymäisillään olevia hiiliä, joihin Ball juuri nyt puhaltaa liekin.

Kirjan rinnakkaiset juonet tavoittivat toisensa puolenvälin jälkeen ja niiden kertomiselle löytyi parempi perustelu. En ole erityisen ihastunut tarinoihin, joista osa jää ratkaistavaksi seuraavassa kirjassa. Aikaisemmat Studio -jännärit olivat muistaakseni paremmin itsenäisesti luettavia. Tämänvuotinen tarina jäi kesken ja kirja päättyy tähän suuntaan viittaavaan cliffhangeriin. Kokonaisuutena Syvyys -tarina oli silti hyvinkin takkatulen ääressä luettavaksi sopiva mukavasti koukuttava trilleri

***/*****

Lee Child. 2019. Blue Moon. Bantam Press. (Kuilun partaalla. Karisto)

**/*****

Huonoja kirjoja voi ihan hyvin lukea. Monet muutkin lukevat. Niillä on paikkansa tilanteen ja mielialan mukaan. Poimin äskettäin kirjaston kierrätyshyllystä matkaani Mickey Spillanen Tuntematon tekijä (The Delta Factor) -kirjan vuodelta 1991. Alkuteos ilmestyi vuonna 1967. Kirjan kansikuva oli niin hirveä, että sen perusteella kirjan on vaikea kuvitella menevän kaupaksi. Nuorena nämä ihan rehellisesti kioskikirjoiksi kirjoitetut teokset olivat jonkinlaisia suosikkejani ja ostin niitä Helsingin divareista, joita tuohon aikaan oli vielä runsaasti jäljellä keskustan kivijalkamyymälöinä, porttikongeissa ja sisäpihoilla. Spillanen kirjat tarjosivat jännitystä ja niissä oli ylivoimainen sankari, johon saattoi kuvitella samaistuvansa tai ehkä paremminkin ajatella, että olisipa hienoa olla tuollainen. Spillanen teoksen kirjoittamisaikana varmaan tuoreet juonenkäänteet on sittemmin moneen kertaan kierrätetty sekä jännityskirjallisuudessa että elokuvissa. Lee Childin uusin teos kuuluu Spillanen edustamaan kirjallisuustyyppiin.

En oikein tiedä, miksi luen näitä Jack Reacher -jännäreitä. Alussa innostuneena ja lopussa vähän pettyneenä, useimmiten. Ehkä luen siksi, että kirjaa aloittaessa tietää varmasti ja turvallisesti sen, minkälaisen lukukokemuksen tulee saamaan. Jotakin hypnoottista on tarinoissa, joissa ei pitkään aikaan tapahdu mitään, pelkästään jaaritellaan, kävellään tai ajellaan autolla edestakaisin. Sitten tapahtuu jotakin nopean väkivaltaista, mahdottomia tilanteita, joista oikeudenmukainen sankari-antisankari Reacher selviää voittajana tarinan uskottavuuden rajat moneen kertaan ylittäen. Hyvä dekkari tasapainottelee toiminnan ja suvantovaiheiden välillä ja tähän kirjoittaja on selvästi panostanut. Ilkka Remeksen kirjat kulkevat muistikuvani mukaan turhan pitkään ja hengästyttävästi action -kohtauksesta toiseen. Tämä piirre on tehnyt niiden lukemisesta itselleni ei niin mieluisaa.

Lee Childin tämänvuotisen Blue Moon / Kuilun partaalla -jännärin  perusmeuhkaamisen, paikasta toiseen siirtymisen, ampumisen ja muun väkivallan taustalla toimintaa liikuttavana moottorina on kaksi hyvinkin kiinnostavaa teemaa. Kaikkien kirjan tapahtumien taustalla on terveyspalvelujen kohtuuttoman korkea hinta kirjan tapahtumamaassa Yhdysvalloissa. Hoitoon tarvittavat, puuttuvat varat ovat kirjan juonen moottori, syy siihen miksi asiat etenevät niin kuin ne etenevät. Tämän teeman, amerikkalaisen, täysin asiakasmaksu- tai terveysvakuutuspohjaisen terveydenhoitojärjestelmän kritiikki kehittely jää valitettavasti aivan kesken. Se on kirjassa pelkästään syy tapahtumille. Kuitenkin kaikki kirjan touhotus olisi ihan turhaa, mikäli tarjolla olisi pohjoismainen asiakkaalle kohtuuhintainen terveyspalvelujärjestelmä.

Remes on käsitellyt jännityskertomuksen sivussa ansiokkaasti – ja pelottavasti – Venäjän mahdollisuuksia vaikuttaa kyber- sekä muun terrorin keinoin Suomen olosuhteisiin ja vakauteen. Child olisi voinut tarkastella kriittisesti järjestelmää, jossa lääkäripalveluja  on saatavilla vain, mikäli asiakkaalla/potilaalla on rahaa maksaa niistä. Markkinaehtoisesti määräytyvät hoidot ovat järisyttävän kalliita. Rikkaille ja vakuutusten suojaamille henkilöille terveyspalveluita on tarjolla. Köyhät putoavat järjestelmän ulkopuolelle. Childin kirjassa yhteiskuntakritiikin kosketus on kuitenkin hento. Liiallinen järjestelmän toimimattomuuksien avaaminen voisi suututtaa patakonservatiiviset lukijat.

Reacher -tarinoissa on usein jokin iso asia, merkittävä laittomuus tai muu rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus, josta päähenkilö on alkuun täysin tietämätön. Tässä tarinassa tämä toinen teema on itäeurooppalaisen rikollisliigan suojeluksessa toimiva Venäjän trollitehdas, joka on kätketty amerikkalaisen pikkukaupungin uumeniin. Tehdas on olemassa tuottaakseen Venäjän intressejä tukevia valeuutisia, Fake News. Sairaanhoitojärjestelmän tavoin muös trollitehdas on pelkkä kuriositeetti tarinassa, syy joka perustelee toiminnan. Valeuutisia ei analysoida niin pitkälle kuin olisi ollut mahdollista, itse asiassa ei ollenkaan. Childillä ei ole rohkeutta vetää uutisten manipuloinnista pidemmälle meneviä johtopäätöksiä liittyen maan poliittiseen todellisuuteen, mielialojen ohjaamiseen, vastakkainasettelujen luomiseen ja kansan jakamiseen.

Teemaa olisi ollut helppo kehittää vaikka Venäjän toteuttaman ulkopuolisen vaalivaikuttamisen kritiitiksi ja sivuta sen avulla tapahtunutta Donald Trumpin valintaa presidentiksi. Tällainen poliittisten näkökulmien avaaminen olisi epäilemättä kaupallisesti uhkarohkeata kirjan kohdemarkkinoilla. Kun lukee Lee Childin, Tom Clancyn kirjatehtaan, Mark Greaneyn ja muiden kovan linjan amerikkalaisten jännityskirjailijoiden lukijoiden arvioita heidän kirjoistaan, niin valtaosa näistä vaikuttaa konservatiivisesti ajattelevilta ja lämpimästi trumpismiin suhtautuvia. Ainoa mieleen tuleva kriittinen amerikkalainen jännityskirjailija on Barry Eisler, jolla onkin omanlainen haastava lähestymistapa aiheeseensa.

Kirjan varsinainen juoni rakentuu hyväntahtoisen ja keinoja kaihtamattoman muskelimiehen, Reacherin sekä aikuisen tyttärensä syöpähoitoja maksavan Schevickin pariskunnan kohtaamisen ympärille. Välivaltaista ihmistankkia (Reacher on suuri ja vahva) tarvitaan murskaamaan ei vain yksi, vaan kaksi paikallista rikollisjoukkoa, jotta näiltä voidaan ottaa haltuun (siis varastaa) rahaa mainittua syöpähoitoa varten. Epäuskottava juoni kiertyy yhä uskomattomammaksi, mutta luonnollisesti etsitty taloudellinen ratkaisu lopulta löytyy kun suuri määrä ulkomaalaistaustaisia rikollisia on lahdattu tieltä pois. Päähenkilö Reacher on päällisin puolin hyväntahtoinen amerikkalaisen yhteiskunnan tukipilari, mutta pohjimmiltaan psykopaattinen tappaja, joka selvästi nauttii mahdollisimman suuren vahingon aiheuttamisesta vastustajikseen valitsemilleen ihmisille.

Reacher pressed harder with the H&K. Through the steel he felt the guy’s eyeball squash. He felt the jelly. ... Reacher took the gun away. He stepped back. The guy blinked and rubbed his eye and stared through the gloom. Reacher kicked him hard in the nuts, and left him there, doubled over, making all kinds of retching and puking sounds.

Pahempaakin tapahtuu ja ruumiita syntyy. Niitä nostetaan autoihin ja siirretään paikasta toiseen. Muutenkin tarinassa kävellään ja autoillaan loputtomasti edestakaisin. Tarinan rakentaminen kuljeskelemisen muotoon on Lee Childin tyylikeino. Brittitaustaisena kirjailijana hän ilmeisesti ajattelee, että aitoamerikkalainen flavour syntyy tällä tyylikeinolla. Lukija vähän pitkästyy seuratessaan tätä suurelta osin tarkoituksetonta liikkumisen kuvausta.

Reacherit ovat perustylsiä, mutta kerronnan toistuvien  turvallisten rakenteiden kautta samalla koukuttavia. Lukija tietää, että älyllisesti ja fyysisesti ylivoimaiselle päähenkilölle ei voi tapahtua mitään pahaa. Jännitys on kohtuullista eikä todennäköisesti häiritse unta, kun kirja jossakin vähätapahtumaisessa kohdassa tipahtaa tyynyn viereen. Annan kirjalle kaksi tähteä. Alussa mainitsemani Spillanen tusinajännäri on parempi.