sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Pekka Hiltunen. 2019. Syvyys. WSOY.



Olen kirjoittanut viime aikoina enemmän arvioita trillereistä kuin ehkä olin ajatellut tekeväni - ja tietysti myös lukenut niitä runsaasti. Pekka Hiltusen toisen romaanin nimi oli Sysipimeä. Meneillään oleva vuodenaika on yleisilmeeltään juuri tällainen. Ehkä vallitsevat olosuhteet suuntaavat lukemaan kyseistä genreä. Olen myös huomannut, että jokin muuttuu, kun kirjoitan enemmän kirja-arvioita. Lukemisen tarkastelukulma, katse kääntyy kriittisempään suuntaan. Näen teoksen toisin kuin jos vain heittäytyisin tarinan vietäväksi.  

Olen lukenut Pekka Hiltusen Studio -sarjan kolme aikaisempaa trilleriä ja pidin niistä. Minulle jäi vaikutelma, että hänen kirjansa ovat kiinnostavampia ja monipuolisempia kuin jokaisänjoululahjakirjoina markkinoitavat ns. isommat suomalaiset dekkari- tai jännityskirjat. Ensimmäisestä teoksestaan Vilpittömästi sinun (2012) Hiltunen sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Näillä muistikuvilla ja odotuksilla lähdin lukemaan Hiltusen uutta kirjaa. Paneuduin siihen mökillä kuten kuvasta saattaa päätellä.

Syvyys -romaani ei ihan alkuun temmannut mukaansa siihen tapaan kuin muistin aikaisempien kirjojen kanssa käyneen. Pidin sarjan kirjojen yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta, mm. populismin kritiikkistä. Tämä näkökulma on myös mukana tuoreimmassa kertomuksessa ja oli emansipatorista lukea, miten tarinan henkilöt ensin joutuivat populististen poliitikkojen manipuloinnin kohteeksi, mutta sitten paljastivat näiden ajattelun ja toiminnan arvot sekä taustat.

Lukijan on mukava olla mahtavia taitoja ja kykyjä omaavassa voittajajoukkueessa. Silti ylivoimaisuuteen viittaavat rakenteet ovat hitusen tylsiä tai ainakin epäuskottavia. Studio -ryhmän ylivoima onneksi rapisi uskottavammalle tasolle juonen edetessä.

Ricolla oli huoneessaan monia laitteita, joista Lia ei edes tiennyt mitä niillä tehtiin, mutta sen hän tiesi, että Rico pystyi pelkästään Headilla enempään kuin pataljoona maailman intomielisimpiä hakkereita.

Kirja kuvaa kiinnostavia pittoreskeja paikkoja mm. Lontoossa. Kirjoittaja on varmasti kiertänyt niitä ja ilmeisesti tuntee ne. Juonelle on tuhoisaa mikäli tarinan ympäristö ei riittävässä määrin vastaa lukijan kuvitelmaa todellisuudesta. Muistan kun luin jonkun kansainvälisen kirjailijan jännäriä joka oli sijoitettu sen näkökulmasta eksoottiseen Suomeen. Kaikki oli pielessä, mm se, miten asunto räjäytettiin hyvinkin perinteiseen action -tarinan tyyliin hyödyntämällä vuotavaa kaasuhellaa. Sellaisia löytyy niukasti tavallisista suomalaisista kerrostaloista. Laiska taustojen selvittäminen söi kovasti uskottavuutta. Hiltunen ei selvästikään sorru tällaiseen.

Kirjan pahista edustaa siirtotyöläisinä orjatyövoimana käyttävä, luontoa tuhoava ja kaikin puolin moraaliton kaivosyhtiö, joka ottaa vastaanhangoittelevia työntekijöitä hengiltä. Tätä hyvin häikäilemätöntä organisaatiota johtaa syvästi kieroutunut suomalais-saksalainen perhedynastia.
Tämän asetelman jonkintasoisen epäuskottavuuden rinnalla kirjan sisältä löytyy myös puhuttelevaa ja todenmakuista pohdintaa.

Hän rakasti Marissa monia asioita, myös tämän levottomuutta ja heikkoutta. Ja hän vihasi sen tajuamista, että ihminen pääsi elämässään vain harvoin suurista vastoinkäymisistä kokonaan yli. Lähes kaikkia niitä oli aina kannettava mukana.

Hiltunen ottaa mukavasti juonen sisään upotettuna kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Oli aika, jolloin Mari nuoruudessaan tahtoi itsekin joitakin samoja asioita kuin nämä ihmiset. Ammattia, joka toisi mahdollisimman suuret rahat. Menestystä, johtoasemaa, valtaa siinä merkityksessä, joka on väärää, kieroutunutta: ei valtaa kehittää asioita, vaan valtaa muiden yli.

Hän havahtui aikoinaan nopeasti olevansa menossa väärään suuntaan. Mutta tämän joukon yllä leijuu kollektiivinen itsetyytyväisyyden ja armottomuuden loiste. He saavat virtaa toisistaan. He ovat syttymäisillään olevia hiiliä, joihin Ball juuri nyt puhaltaa liekin.

Kirjan rinnakkaiset juonet tavoittivat toisensa puolenvälin jälkeen ja niiden kertomiselle löytyi parempi perustelu. En ole erityisen ihastunut tarinoihin, joista osa jää ratkaistavaksi seuraavassa kirjassa. Aikaisemmat Studio -jännärit olivat muistaakseni paremmin itsenäisesti luettavia. Tämänvuotinen tarina jäi kesken ja kirja päättyy tähän suuntaan viittaavaan cliffhangeriin. Kokonaisuutena Syvyys -tarina oli silti hyvinkin takkatulen ääressä luettavaksi sopiva mukavasti koukuttava trilleri

***/*****